Karaagesta odeniin: Ruokakierros Osakassa

Osakaa kutsutaan usein Japanin keittiöksi, ja osakalaiset ovat myös hyvin ylpeitä omasta ruokakulttuuristaan. Kaupunkiin päästyäni halusin tietenkin maistaa kaikkea mahdollista, mistä syystä varasin paikat reilun kolmen tunnin mittaiselle Osaka: Hungry Food Tour of Shinsekai with 15 Dishes -ruokakierrokselle.

Kierroksen kohteena oli Osakan Shinsekai, jossa oli ravintoloiden lisäksi tarjolla myös monia muita huveja kuten nallipyssyillä ampumista, gon pelaamiseen keskittyviä paikkoja (jotka ovat kuulemma erittäin uhanalaisia, kun pelaaminen on siirtynyt verkkoon) sekä karaokebaareja, joissa muista Japanin kaupungeista poiketen lauletaan kaikkien asiakkaiden kuullen.

Kierros käynnistyi karaagella eli uppopaistetulla kanalla, jota oli tarjolla kolmella tavalla valmistettuna. Alla näkyvien annosten lisäksi mukana oli myös majoneesilla varustettu versio:

Seuraavaksi tarjolla oli muun muassa kushikatsua:

Tunnetuin osakalaisista ruokalajeista lienee takoyaki, jota syötiin tämännäköisessä paikassa:

Olen syönyt takoyakia useaan otteeseen aikaisemminkin, mutta ruokakierroksen takoyaki oli aivan erityisen hyvää. Oma suosikkini oli maustettu valkosipulilla.

Takoyakin jälkeen tarjolla oli yakitoria:

Kierros päättyi pieneen oden-ravintolaan (jossa oli tarjolla myös udonia), eli nälkä ei ainakaan jäänyt:

Useassa eri paikassa piipahtaminen on kuulemma tyypillinen tapa viettää iltaa Osakan izakayoissa. Monet ruokapaikat ovat sen verran pieniä, ettei niihin ole suotavaa jäädä jumittamaan kovin pitkäksi aikaa. Siinä vaiheessa, kun lautanen (tai kulho) on tyhjentynyt, kannattaa tehdä tilaa uusille tulijoille.

Japanin makuja Kiotossa

Työt veivät pitkästä aikaa Japaniin (edellisestä kerrasta olikin ehtinyt kulua jo yli viisi vuotta aikaa). Samalla pääsin ensimmäistä kertaa elämässäni käymään Kiotossa, jonne oli päätynyt todella moni muukin turisti.

Kioton historialliset korttelit olivat todella ruuhkaisia*), ja olin tietenkin itsekin omalta osaltani väenpaljoutta lisäämässä. Kuvassa näkyvältä alueelta on pyritty kuulemma poistamaan mahdollisimman monet modernin maailman tunnusmerkit, ja myös Starbucksin oli täytynyt sulautua maisemaan:

Yöpaikaksi valikoitui Kioton päärautatieaseman läheisyydessä sijaitseva ryokan nimeltä Izuyasu, joka toimi 1830-luvulla rakennetussa talossa. Paikalla oli muutenkin pitkät suvussa kulkevat perinteet: majatalon omistaja jatkoi toimintaa jo seitsemännessä polvessa.

Perinteiset monen ruokalajin kaiseki-ateriat sopivat Kiotoon hyvin, ja Izuyasussa olin erityisen kiinnostunut kaisekin nauttimisesta. Paikan ruokatarjonta elää tiiviisti sesonkien mukana, mistä syystä ruokalistaa säädetään jopa päivittäin sen mukaan, mitä torilla on milloinkin tarjolla (nytkin tarjolla oli nuppumaista kasvia, jota on kuulemma saatavilla huhtikuun tienoilla ainoastaan yhden viikon ajan).

Kalan maustamiseen käytettiin (soijan ohella) myös suolan ja limenmehun yhdistelmää.

Ilallisen yhteydessä paikan omistaja kertoili tarkemmin esimerkiksi Japanin 24 sesongista, joista parhaillaan elettiin seimei-nimistä aikaa. Seimein aikana puiden kukat kukkivat, mikä tuli toki itsekin huomattua, vaikka kirsikankukkasesonki alkoi olla Kansain alueella jo takanapäin.

Kaisekiin kuuluu yleensä myös riisipitoinen ruokalaji, joka tällä kertaa näytti tältä (riisiä saa halutessaan lisääkin):

Jälkiruokana oli matchajäätelöä ja mochia:

Izuyasu-elämykseen kuului myös perinteinen japanilainen aamiainen, joka sisälsi tuttuun tapaan muun muassa riisiä, kalaa, teetä, tofua sekä pikkelöityjä kasviksia.

Tarjoilija oli hyvin yllättynyt siitä, kuinka hyvällä ruokahalulla söin kaikki tarjolla olevat ruokalajit. En ollut itse tainnut tajutakaan, kuinka paljon olin kaivannut Japanin makuja.

*)Muutamaa päivää myöhemmin koettu Osakan Namban alueen turistiruuhka ylitti tosin Kioton korttelit tuhatkertaisesti. Osakaan palaan tarkemmin seuraavassa postauksessa.

Alfredissa

Olen kirjoittanut viime kuukausien aikana tänne blogiin aivan loputtoman paljon viimeaikaisista ravintolakäynneistä, mutta yksi paikka on vielä pakko mainita:

Ouluun (osoitteeseen Pakkahuoneenkatu 24) avattiin nimittäin viime vuoden lopulla kaupungin uusi ylpeys Alfred, jonka isoveliravintola on Rovaniemellä tunnetuksi tullut Gustav.

Pääsin Alfrediin itsekin viimein nyt helmikuussa. Pöytävarausjono oli viikkojen mittainen, mutta pääsinpähän viimein maistamaan paikan kehuttua ruokaa.

Harmikseni listalla ei juuri tällä hetkellä ollut maa-artisokkakeittoa, joka on kuulemma maailman parasta keittoa, mutta tarjolla olleet ruokalajit olivat joka tapauksessa oikein herkullisia.

Alku- ja pääruokia ei ollut eritelty kovinkaan tarkasti toisistaan, mutta ajatuksena oli, että jokainen ruokailija valitsee listalta 2-3 annosta.

Yllä näkyy annos nimeltä kurpitsa ja alla on puolestaan maa-artisokkarisotto, jota itse maistoin ainoastaan haarukallisen (oma lämmin ruokani oli ylimmän kuvan siika-annos):

Tänne pitää päästä pian uudestaan. Viimeistään siinä vaiheessa, kun kohuttu maa-artisokkakeitto palaa taas maisteltavaksi.

Georgialainen ravintola Marani

Kuten jossain vaiheessa taisin jo mainita, olemme päättäneet oululaisten ruokabloggaajien kesken käydä kerran kuussa syömässä jossakin Oulun ravintoloista.

Viime syksynä en päässyt sairastelun takia joka kerta mukaan, mutta tänä vuonna olen päässyt Ravintola Puistolaan ja nyt helmikuussa vastikään avattuun georgialaiseen ravintola Maraniin.

Päädyimme valitsemaan Maranissa ryhmämenun, johon sisältyi tunnettuja georgialaisia ruokalajeja kuten hatsapuri sekä täytetyt khinkali-nyytit. Alla olevassa kuvassa näkyy myös ruokalaji nimeltä pkhali, mikä tarkoitti pinaatista, pavuista ja punajuuresta tehtyjä kasvispullia.

Jälleen kerran on mahtavaa päästä toteamaan, kuinka kiinnostavia ravintoloita Ouluun on viime aikoina perustettu. Ruoka oli erinomaisen inspiroivaa ja värikästä.

Miinusta turhan suurista annoksista, minkä takia hävikkiin menee varmasti melkoisen paljon ruokaa.

Mietimme, että seuraavalla kerralla voisi tilata (georgialaisen punaviinin ohella) pöydän täyteen pelkkiä herkullisia alkupaloja.

Leipälistaltakin löytyisi muutakin kuin hatsapuria. Esimerkiksi pavuilla täytetty lobiani kuulostaisi kiinnostavalta. Alla olevassa kuvassa tavallinen hatsapuri, joka oli kyllä sekin oikein hyvää:

Ravintola Marani, Pakkahuoneenkatu 8, Oulu

Hurmaava fetapiirakka

Viime aikoina ruokasomen parasta antia on ollut omasta näkökulmastani Instagramissa seuraamani Iman ja Leena safkaa. Kun kaksikolta ilmestyi vähän aikaa sitten keittokirja, halusin sen tietenkin ilman muuta omaankin kirjahyllyyni.

Kokeiluun on lähtenyt jo useampikin resepti, mutta valitsin tänne blogiin jaettavaksi ohjeen, jolla Leena kirjan mukaan hurmasi Imanin aikoinaan. Alkujaan ohje on peräisin Leenan ystäviltä.

Aina on aika mukavaa, jos ruoalla on tarina, ja ennen kaikkea arvostan tietenkin sitä, että resepti on useammassa kotikeittiössä testattu ja hyväksi havaittu. Ja pääsin ensimmäistä kertaa elämässäni ostamaan valmista perunamuusijauhetta!

Hurmauspiirakka

pohja:

1 pss mummonmuusijauhetta (n. 1½ dl)

1 tl valkosipulijauhetta

½ tl hienoa merisuolaa

1 tl leivinjauhetta

1½ dl vehnäjauhoja

1 dl kylmää vettä

100 g vähäsuolaista voita sulatettuna

 

täytteet:

1 paprika hienonnettuna

1 sipuli hienonnettuna

1 rkl oliiviöljyä

useampi rouhaus mustapippuria

2 tl pizzamaustetta

n. 7 kirsikkatomaattia halkaistuina (laitoin itse enemmän)

2 prk tonnikalaa valutettuina

12 kalamataoliivia (näitä en itse asiassa tainnut laskea)

1 pkt (200 g) fetaa

 

Sekoita pohjan kuivat aineet keskenään. Lisää vesi ja voi ja työstä käsin tasaiseksi taikinaksi. Voitele matalareunainen piirakkavuoka ja painele taikina piirakkavuokaan ja hieman reunoille.

Paista paprika ja sipuli oliiviöljyssä pannulla pehmeiksi. Mausta mustapippurilla ja pizzamausteella. Levitä seos piirakkapohjan päälle.

Ripottele päälle tomaatit, tonnikala, oliivit ja lopuksi feta. Paista 225-asteisessa uunissa hieman keskitasoa alempana noin puoli tuntia. Jos uunisi on ärhäkkä, laske hieman lämpötilaa (laitoin itse piirakan päälle foliota jossain vaiheessa).

Darjeelingin tee ja momot

Viime vuonna riitti työmatkoja käytännössä joka kuukaudelle. Joulukuussa ennätin vielä tehdä reissun Intian Darjeelingiin, jossa oli mahdollisuus viettää myös muutama retkipäivä.

Varsinaisena kohteena oli Himalajan läheisyydessä sijaitseva Siliguri, joka olikin mielenkiintoinen paikkakunta jo senkin takia, että kaupungista on kohtalaisen lyhyt matka Bangladeshiin, Nepaliin ja Bhutaniin.

En tiennyt Darjeelingin alueesta etukäteen juuri muuta kuin sen, että siellä on viljelty pitkään teetä. Ryhdyin koronaa sairastaessani juomaan teetä kahvin sijasta (kahvi ilman makuaistia ei ole ollenkaan hyvää), ja samaa tapaa oli tietenkin kätevä noudattaa myös Darjeelingissa, jossa teetä oli jatkuvasti saatavilla.

Tea garden -maisemat tulivat matkan aikana hyvinkin tutuiksi, ja toki perehdyin samalla myös teehen ja sen historiaan hiukan tarkemmin. Vaikka tee on tärkeä tekijä Darjeelingin paikallistenkin asukkaiden kannalta, parhaat lajikkeet menevät kuulemma vientiin eivätkä teeviljelmillä työskentelevät naiset pääse niitä todennäköisesti elämänsä aikana koskaan maistamaan.

Teeplantaaseilla näkyi muun muassa elefantin jätöksiä, ja teiden varsilla oli kylttejä, joissa varoiteltiin teitä ylittävistä elefanteista. Korkeammalla kasvavat puut ovat puolestaan varjostamassa viljelyksiä.

Siligurissa ja etenkin pohjoisemmassa vuoristossa sijaitsevassa Darjeelingin kaupungissa on paljon nepalilaista väestöä, mikä näkyi myös alueen ruokakulttuurissa. Momo-nyyttejä oli tarjolla sekä katuruokana että ravintoloissa. Tässä vuoristomaisemissa nautittuja kasvismomoja:

Momoja sai sekä höyrytettyinä että paistettuina. Tässä esimerkki viimeksi mainituista:

Darjeelingiin olisi ollut mahdollista mennä myös junalla. Matkan varrella oli hätkähdyttävän korkealla vuoristossa sijaitsevia rautatieasemia.

Yksi retkipäivistä suuntautui Jalpaigurin alueelle, jossa nähtiin muun muassa Teesta-joen maisemia. Teiden varsilla pääsin juomaan sekä kookos- että sokeriruokomehua:

Vierailimme auringon laskettua tunnelmallisella ruokatorilla, jossa valaisemiseen käytettiin lamppujen lisäksi myös kynttilöitä.

Torilla pääsin maistamaan muun muassa riisikakkuja, paikallisten suosimia makeita herkkuja. Näihinkin oli kuulemma tehty täyte sokeriruokomehusta:

Päivän lounaspaikkana löytyi Chalsa Mahabarista. Kuten kuvasta näkyy, lounas oli mahdollista nauttia pihalla auringonpaisteessa (aika kaukainen ajatus tällä hetkellä, kun pakkasta on ollut Oulussa päiväkausia lähemmäs 30 astetta):

Joulukuinen lämpö Himalajan välittömässä läheisyydessä ei ole tietenkään sinänsä ollenkaan positiivinen asia. Paikallisten kanssa oli paljon puhetta siitä, kuinka paljon ilmastonmuutos koettelee Himalajan aluetta ja alueella asuvia yhteisöjä. Myös teesadon onnistuminen on ollut viime vuosina epävarmaa.

Loppuun vielä pari kuvaa hotelliaamupalalta (hotellina Loft Hotel Siliguri). Herneistä ja muista palkokasveista valmistettuja ruokia tuli syötyä aina aivan aamusta alkaen. Alemmassa kuvassa näkyy myös lasillinen vesimelonimehua: